Agatha Christie: Rikos yhdistää

Aah, taattua Agatha Christietä. Rikos yhdistää -romaani (Partners in Crime, 1929) koostuu 15 salapoliisitapauksesta, joita ratkovat Agatha Christien nuori parivaljakko Tommy ja Tuppence. Niin paljon kuin pidänkin Christien Hercule Poirotista, aivan rakastettavia ovat myös nuoret, sanailevat ja hieman naiivit Tommy ja Tuppence. 

Kansainvälinen Etsivätoimisto tarvitsee uuden vetäjän, johon pyydetään parivaljakko Tommyä ja Tuppencea. Siitä alkaa heidän 15 jännittävää ja erilaista tapausta, kuten Vaaleanpunaisen helmen tapaus, Pettämätön alibi, venäläisen naamioituja-agentin kohtaaminen tai väärän rahan arvoitus. Monta erilaista tarinaa tarjoavat lukijalle monipuolisen ja virkistävän annoksen. Vaikka tarinat eivät ole kovin pitkiä, Christie on onnistunut silti rakentamaan niihin hyvin jännitystä. Positiivista oli lyhyydessä myös se, että tarinat etenivät nopeasti koko ajan, eikä sorruttu Christielle tyypilliseen tapaan keskustelemaan teekupillisen äärelle moniksi sivuiksi. Vaikka kirja on julkaistu vuonna 1929, sen tarinoita sopii hyvin lukea nykypäivänäkin. Rakastettavaa oli myös Tommyn ja Tuppencen keskustelu pilke silmäkulmassa.

"Tuppence, sinä olit kerrassaan loistava."
"Ei tähän juttuun paljon suurta Hanaudia sisältynyt", Tuppence sanoi.
"Tämä oli liian vakavaa sellaiseen teatteriin. En vieläkään kestä ajatella sitä tyttöä. En ajattele häntä. Mutta kuten jo sanoin, sinä olit loistava. Kaikki kunnia sinulle. Käyttääkseni vanhaa sanontaa: on suuri etu olla älykäs näyttämättä älykkäältä."
"Tommy, sinä olet törkimys", Tuppence sanoi.

Lähes jokaisessa tarinassa amatöörit Tommy ja Tuppence hakevat innoituksensa joltain kirjallisuuden etsivältä. Saamme nauttia myös Christien ilkikurisesta huumorintajusta, kun eräässä tarinassa innoituksena toimii kukapa muu kuin eräs kuuluisa belgialaisetsivä, joka on tunnettu vahatuista viiksistään ja pienistä harmaista aivosoluistaan. Arvaatko, mon ami, kuka on kyseessä? 

John Verdon: Numeropeli

Päähenkilö on eläkkeellä oleva poliisi Dave Gurney, jonka vanha ystävä collegeajoilta saa kirjeen: ajattele jotain lukua välillä 0-1000. Toisessa kirjeessä on sisällä juuri tämä luku. Tästä Gurney tempaistaan mukaan ratkomaan mahdottomalta vaikuttavaa arvoitusta toisella puolellaan juonikas murhaaja. Arvoituksellisia uhkauskirjeitä, merkillisiä johtolankoja ja outoja yhteensattumia riittää Gurneyn pähkäiltäväksi, kunnes lopuksi hän on itsekin murhaajan tähtäimessä.

Verdonin Numeropelin paras puoli on nimenomaan sen älykkäät mysteerit. Lukijalla on täydet mahdollisuudet pohtia tapausta aivan kuten Gurneykin, sillä lukijaa pidetään koko ajan selvillä yksityiskohdista. Tätä itse pidin suuressa arvossa, sillä juuri se älykäs puoli kiehtoo minua dekkareissa (tai tämä taitaa oikeastaan olla trilleri). Numeropeli oli virkistävä poikkeus, sillä useimmissa kirjoissa kirjailija pimittää tietoja joskus turhankin paljon, jotta loppuratkaisu varmasti säilyisi yllätyksenä. (Täytyy kehuskella; arvasin niiden jalanjälkien salaisuuden!)

Jännitystä Verdon ei mielestäni ole onnistunut kirjaan luomaan, mistä olin yllättynyt, sillä monet ennakkoon lukemani tekstit mainostivat kirjaa huippujännittäväksi. Ehkä se johtuu päähenkilön pohdiskelevasta ja rauhallisen analysoivasta otteesta. Ei se kuitenkaan kauheasti haitannut, ihan mukavaa lukea dekkaria välillä pelkäämättä henkensä edestä. Rasittavaa oli kuitenkin se, että melkein kaikki kirjan henkilöt kuvattiin kovin negatiivisina ja kyynisinä, ja Gurneyn ja hänen vaimonsa keskustelu alkoi käydä jo raskaaksi luettavaksi, kun normaalia keskustelua ei tuntunut olevan lainkaan. Kehitystä ei henkilöissä oikeastaan tapahtunut, mutta toisaalta ovi jatko-osille jäi selkeästi auki.

Jos siis haluaa keskittyä mysteerien pohdiskeluun, Verdonin Numeropeli on oiva valinta.